Muistoja elokuvaohjaaja Mikko Niskasesta

Olen lukenut pari kirjaa Mikko Niskasesta ja tulvahti mieleen joitakin kohtaamista hänen kanssaan. Mikon elokuvaura varsinaisesti alkoi Pojat-elokuvasta (1962). Minäkin huomasin Helsingin Sanomissa Niskasen ilmoituksen, jossa hän etsi minun ikäisiäni poikia elokuvaansa. Olin juuri innostunut teatteriharrastuksesta tai pikemminkin näyttelemisestä. Opettajani kansakoulun kuudennella luokalla oli Olavi Naalisvaara, joka oli myös operettilaulaja ja harrastenäyttelijä (mm. Taaborinvuoren Jukolan Juhani). Koin, että hän oli kiinnostunut minusta esiintyjänä, koska valitsi minut pääosaan kirjoittamaansa näytelmään.
Mikon ilmoituksen nähtyäni, kinusin äidiltäni lupaa hakeutua Pojat-elokuvaan. Ajattelin, että opettajani voisi antaa suositukset. Äiti totesi hyvin lyhyesti, ettei uskovainen isäni tulisi sitä hyväksymään ja niin se sitten jäi. Isä kuitenkin oli ennen uskoontuloaan ollut erittäin ahkera paikallisen työväenteatterin näyttelijä ja viime aikoina olen vanhoista lehdistä, mikrofilmeiltä löytänyt 1940-luvulta ylistäviä arvosteluja isäni roolisuorituksista.
Mikon kanssa kohtaamiseeni menikin sitten kosolti aikaa. Kesällä 1983 Mikko Niskanen ohjasi elokuvaa "Mona ja palavan rakkauden aika". Elokuva kertoo nuoren tytön itsensä ja Jumalan etsinnästä ja osia siitä filmattiin helluntaiseurakuntien telttakokouksissa. Joitakin otoksia oli tietämäni mukaan epäonnistunut Lahdessa kuvatusta materiaalista. Maakuntateltta oli siirtynyt Järvenpäähän ja Mikko tuli sinne kuvausryhmineen. Yhtenä vierailevana puhujana oli nuorisotyöntekijä Timo Närhi, eräs helluntailaisten vauhti ville. Kun iltatilaisuus oli ohi, sain päähäni pyytää Mikko Niskasta kuvausryhmineen iltateelle, koska asuimme aivan telttakentän viereisessä talossa (Järvenpään vanhassa kaupungintalossa). Sama kutsu koski myös Timo Närhiä. Sanoin Timolle, että sinähän voisit kertoa oman elämäntarinansa, kuten hän sitten tekikin. Mikon kanssa tuli Anna-Leena Härkönen (Liisa, ”Mona”), Markku Halme (Henkka), sekä paikallinen ohjaaja Asko Apajalahti. Mikko oli silminnähden hyvin vaikuttunut Timon tarinasta ja teehetkestä kehittyikin erittäin lämmin. Lähtiäisiksi vielä halasimme toinen toisiamme. No, elokuvahan ei ollut mitenkään Mikon parasta tuotantoa.
Toinen tapaamisemme oli melko hupaisa. Teimme Sallisen Tuomaksen kanssa dokumenttia Viktor Klimenkosta ja yksi kuvaus tapahtui Vikin kotiskirkossa Helsingin Lähetysseurakunnassa Iso Roobertinkadulla. Viki epäili varmaan kovasti kykyjämme, syystäkin, joten hän pyysi Mikko Niskasen ohjaamaan kyseisen kohtauksen, jossa hän, Viki laulaa Halleluja-laulun. Jos emme olleet tehtävämme tasolla, niin ei ollut Mikkokaan. Kokoon oli haalittu seurakunnan uskollista, vanhemman puoleista kokousväkeä. Mikko ohjasi, ehkä hieman kiusaantuneena, kun työväkenä oli hänelle outoja "ammattilaisia". Minulle on jäänyt elävänä mieleen tilanne kun Viki laulaa playbackia ja Mikko seisoo lavalla ja nostelee käsiään kuin kuoronjohtaja ja huutaa" Hurmosta, hurmosta!" Sivusilmällä näin vanhempien mummojen vinosti hymyilevän. Kyseisestä dokumentista ei siitäkään tullut kovin suurta menestystä. Omaksi puolustukseksemme täytyy sanoa, että kun taiteilija itse määrää, mitä filmiin tulee, se on tuomittu epäonnistumaan. Varsinkin, kun sama persoona on myös elokuvan "rahoittaja". Ylen TV2:n eräs pomo antoikin lausunnon, että "Vihtorista" on yritetty antaa sympaattinen kuva, siinä on epäonnistuttu!
Kolmas lyhyt kohtaaminen tapahtui kadulla Helsingissä Tennispalatsin kulmilla. Jo melko sairas, kuihtunut Mikko kävelee minua vastaan. Ajattelin ilman muuta, ettei hän minua muista ja päätin sivuuttaa muitta mutkitta, mutta Mikko tervehti oikein iloisesti. Sanovat, että elokuvamiehillä on erittäin hyvä kasvomuisti.Pian tämän jälkeen Mikko sitten nukkuikin pois (25.11.1990).