Olen lukenut pari kirjaa Mikko Niskasesta ja tulvahti mieleen joitakin kohtaamista hänen kanssaan. Mikon elokuvaura varsinaisesti alkoi Pojat-elokuvasta (1962). Minäkin huomasin Helsingin Sanomissa Niskasen ilmoituksen, jossa hän etsi minun ikäisiäni poikia elokuvaansa. Olin juuri innostunut teatteriharrastuksesta tai pikemminkin näyttelemisestä. Opettajani kansakoulun kuudennella luokalla oli Olavi Naalisvaara, joka oli myös operettilaulaja ja harrastenäyttelijä (mm. Taaborinvuoren Jukolan Juhani). Koin, että hän oli kiinnostunut minusta esiintyjänä, koska valitsi minut pääosaan kirjoittamaansa näytelmään.
Mikon ilmoituksen nähtyäni, kinusin äidiltäni lupaa hakeutua Pojat-elokuvaan. Ajattelin, että opettajani voisi antaa suositukset. Äiti totesi hyvin lyhyesti, ettei uskovainen isäni tulisi sitä hyväksymään ja niin se sitten jäi. Isä kuitenkin oli ennen uskoontuloaan ollut erittäin ahkera paikallisen työväenteatterin näyttelijä ja viime aikoina olen vanhoista lehdistä, mikrofilmeiltä löytänyt 1940-luvulta ylistäviä arvosteluja isäni roolisuorituksista.
Mikon kanssa kohtaamiseeni menikin sitten kosolti aikaa. Kesällä 1983 Mikko Niskanen ohjasi elokuvaa "Mona ja palavan rakkauden aika". Elokuva kertoo nuoren tytön itsensä ja Jumalan etsinnästä ja osia siitä filmattiin helluntaiseurakuntien telttakokouksissa. Joitakin otoksia oli tietämäni mukaan epäonnistunut Lahdessa kuvatusta materiaalista. Maakuntateltta oli siirtynyt Järvenpäähän ja Mikko tuli sinne kuvausryhmineen. Yhtenä vierailevana puhujana oli nuorisotyöntekijä Timo Närhi, eräs helluntailaisten vauhti ville. Kun iltatilaisuus oli ohi, sain päähäni pyytää Mikko Niskasta kuvausryhmineen iltateelle, koska asuimme aivan telttakentän viereisessä talossa (Järvenpään vanhassa kaupungintalossa). Sama kutsu koski myös Timo Närhiä. Sanoin Timolle, että sinähän voisit kertoa oman elämäntarinansa, kuten hän sitten tekikin. Mikon kanssa tuli Anna-Leena Härkönen (Liisa, ”Mona”), Markku Halme (Henkka), sekä paikallinen ohjaaja Asko Apajalahti. Mikko oli silminnähden hyvin vaikuttunut Timon tarinasta ja teehetkestä kehittyikin erittäin lämmin. Lähtiäisiksi vielä halasimme toinen toisiamme. No, elokuvahan ei ollut mitenkään Mikon parasta tuotantoa.
Toinen tapaamisemme oli melko hupaisa. Teimme Sallisen Tuomaksen kanssa dokumenttia Viktor Klimenkosta ja yksi kuvaus tapahtui Vikin kotiskirkossa Helsingin Lähetysseurakunnassa Iso Roobertinkadulla. Viki epäili varmaan kovasti kykyjämme, syystäkin, joten hän pyysi Mikko Niskasen ohjaamaan kyseisen kohtauksen, jossa hän, Viki laulaa Halleluja-laulun. Jos emme olleet tehtävämme tasolla, niin ei ollut Mikkokaan. Kokoon oli haalittu seurakunnan uskollista, vanhemman puoleista kokousväkeä. Mikko ohjasi, ehkä hieman kiusaantuneena, kun työväkenä oli hänelle outoja "ammattilaisia". Minulle on jäänyt elävänä mieleen tilanne kun Viki laulaa playbackia ja Mikko seisoo lavalla ja nostelee käsiään kuin kuoronjohtaja ja huutaa" Hurmosta, hurmosta!" Sivusilmällä näin vanhempien mummojen vinosti hymyilevän. Kyseisestä dokumentista ei siitäkään tullut kovin suurta menestystä. Omaksi puolustukseksemme täytyy sanoa, että kun taiteilija itse määrää, mitä filmiin tulee, se on tuomittu epäonnistumaan. Varsinkin, kun sama persoona on myös elokuvan "rahoittaja". Ylen TV2:n eräs pomo antoikin lausunnon, että "Vihtorista" on yritetty antaa sympaattinen kuva, siinä on epäonnistuttu!
Kolmas lyhyt kohtaaminen tapahtui kadulla Helsingissä Tennispalatsin kulmilla. Jo melko sairas, kuihtunut Mikko kävelee minua vastaan. Ajattelin ilman muuta, ettei hän minua muista ja päätin sivuuttaa muitta mutkitta, mutta Mikko tervehti oikein iloisesti. Sanovat, että elokuvamiehillä on erittäin hyvä kasvomuisti.Pian tämän jälkeen Mikko sitten nukkuikin pois (25.11.1990).
torstai 24. maaliskuuta 2011
Muistoja elokuvaohjaaja Mikko Niskasesta
tiistai 1. kesäkuuta 2010
Isänä oleminen on ihanaa!
Tunnetta on vaikea kuvailla, mistä kaikista asioista se nousee. Onnellisuuden tunne on eräänlainen pohjavire, joka kestää myös vaikeat ajat. Isäksi tuleminen tapahtuu vain kerran, sen jälkeen se on isänä olemista. Ensimmäisen lapsen syntymä on ollut elämäni varrella tunnekokemuksista ehdottomasti suurin. Se oli niin suuri, että teki melkein kipeää. Kyyneleet valuivat pitkin poskia, kun sain syliini Katjan alle tunnin vanhana. Olin valmentautunut olemaan synnytyksessä mukana, mutta Katja puristi kohdussa napanuoraa polviensa välissä niin lujaa, että sydänäänet alkoivat heiketä ja tuli kiire leikata hänet ulos toista tietä, joten syntymä jäi näkemättä. Kun kuulin tilanteen, rukoilin ja melkein taoin päätäni käytävän lasiin, koska pelkäsin pahinta. Kun sitten käärö annettiin syliini ja siinä rääkyi pieni tyttö, tunnekokemukseni oli huikaiseva.
Valmistauduin myös Laurin syntymään viisi vuotta myöhemmin samalla tavalla, mutta flunssaisena en taaskaan päässyt mukaan synnytykseen. Onneni oli täydellinen kun sain ensimmäisen pojan. Aika pian huomasimme, että kaksi ihmistainta olivat hyvin erilaisia. Jos Katja oli tomera pikku-neiti, niin Lauri oli erittäin herkkä poika, hän reagoi aivan eri tavalla ympäristönsä tunnetiloihin. Koin sen rikkautena. Kuinka rikas olenkaan!
Sitten tuli Kaisu-pikkuiseni, jonka sain ensimmäisenä suoraan kohdusta käsivarsilleni pestäväksi. Ensimmäisen kerran kuulin sen kun vastasyntynyt vetää keuhkot täyteen ilmaa ja päästää ilmoille ensimmäisen itkunsa, mikä voima se onkaan! Jälleen oli aivan erilainen ihmistaimi, jolla myös oli oma tahto.
Hannu oli toinen syntyjä, jonka näin ja koin ensirääkäisystä lähtien. Hannussa oli voimaa, hän tuli lupaa kyselemättä ottamaan paikansa. Kokeilun halu ja uteliaisuus tuli esiin jo aivan pienenä. Ehkä siinä oli myös hiukan hullun rohkeuttakin luonteessa. Hannuhan sukelsi olohuoneen korkealta pöydältä pehmustaen hyppyään pienellä tyynyllä, tajuhan siinä meni.
Jaakon syntymä oli sisarussarjan viimeinen ja hänen elämänsä ensimmäiset minuutit olin todistamassa ensiraääkäisyineen ja pesemisineen. Jaakko tuli ottamaan paikkansa vähän vanhemman veljensä valtaamalta alueelta. Jaakon varhaisia vaiheita leimasi hymypoikamainen huumori, hyvätuulinen pikkumies valloitti sydämet. Myöhemmin olen heitä kahta, Hannua ja Jaakkoa pitänyt melkein kaksosina. Heissä on jotain samaa luin Lukaksessa ja Lassissa. Lukas on vähän samantapainen kuin Hannu ja Lassi muistuttaa Jaakkoa. Laurissa näen paljon itseäni, varsinkin kun vertaan lapsuuttani hänen lapsuuteensa. Kaisu muistuttaa luonteeltaan jonkin verran sisartani Arjaa ja Isabellan ja Katjan nimet menee välillä sekaisin mielessäni. Mutta kaikilla kuitenkin ovat omat, ainutlaatuiset ominaisuutensa.
Minulla oli omat mustat vuoteni ennen avioeroa ja sen jälkeen, joista joskus ehkä kirjoitan enemmän, taloudellinen ahdinkoni oli musertava, mutta lasten olemassa olo oli elämän tarkoitusta antavaa ja antoi minulle voimaa mennä läpi "harmaa kiven".
Uudessa avioliitossa kohokohtia on ollut Isabellan syntymä, jossa jälleen sain olla mukana ensihetkestä lähtien. Se täytyy sanoa, että se ei koskaan ole muodostunut rutiiniksi, se on aina yhtä koskettava hetki kyynelineen.
Isän mukana olo synnytyksessä onkin eri tavalla sitouttava suhteessa lapseen. Onhan se myös sitouttava puolisoonkin nähdeen, kun näkee sen sankariteon, mihin nainen käy taistellessaan läpi synnytyksen eri vaiheet.
Kaksosten syntymä oli jotakin spesiaalia, kuin upea finaali synnytysten sarjassa ja siinä mukana ollen. Ikäeroa Lukakselle ja Lassille tuli 15 minuuttia ja oli se aika touhu, kun toisen sai pestyä, sai siirtyä seuraavaan. Siinä jo näki, että pojat oli erilaisia, eiväthän olleet edes identtisiä.
Mitä on isyys nyt, kun kaikilla on jo selkeä oma tahto ja aikuisilla lapsilla oma elämänpiiri?
Tietysti tuntuu hyvältä, että aikuiset lapseni ovat löytäneet oman paikkansa elämässä ja ihmissuhteensa. Kiistän sen, että se olisi velttoutta, etten ole ryhtynyt ohjailemaan "omien" lasteni elämää, se on minun valitsemani filosofia. Niinkuin Kahlil Gibran puhui lapsista:
"Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne. Sillä heillä on omat ajatuksensa."
Tämä lause oli aikoinaan makuuhuoneen kaapin ovessa ja sitä olen noudattanut.
Valmistauduin myös Laurin syntymään viisi vuotta myöhemmin samalla tavalla, mutta flunssaisena en taaskaan päässyt mukaan synnytykseen. Onneni oli täydellinen kun sain ensimmäisen pojan. Aika pian huomasimme, että kaksi ihmistainta olivat hyvin erilaisia. Jos Katja oli tomera pikku-neiti, niin Lauri oli erittäin herkkä poika, hän reagoi aivan eri tavalla ympäristönsä tunnetiloihin. Koin sen rikkautena. Kuinka rikas olenkaan!
Sitten tuli Kaisu-pikkuiseni, jonka sain ensimmäisenä suoraan kohdusta käsivarsilleni pestäväksi. Ensimmäisen kerran kuulin sen kun vastasyntynyt vetää keuhkot täyteen ilmaa ja päästää ilmoille ensimmäisen itkunsa, mikä voima se onkaan! Jälleen oli aivan erilainen ihmistaimi, jolla myös oli oma tahto.
Hannu oli toinen syntyjä, jonka näin ja koin ensirääkäisystä lähtien. Hannussa oli voimaa, hän tuli lupaa kyselemättä ottamaan paikansa. Kokeilun halu ja uteliaisuus tuli esiin jo aivan pienenä. Ehkä siinä oli myös hiukan hullun rohkeuttakin luonteessa. Hannuhan sukelsi olohuoneen korkealta pöydältä pehmustaen hyppyään pienellä tyynyllä, tajuhan siinä meni.
Jaakon syntymä oli sisarussarjan viimeinen ja hänen elämänsä ensimmäiset minuutit olin todistamassa ensiraääkäisyineen ja pesemisineen. Jaakko tuli ottamaan paikkansa vähän vanhemman veljensä valtaamalta alueelta. Jaakon varhaisia vaiheita leimasi hymypoikamainen huumori, hyvätuulinen pikkumies valloitti sydämet. Myöhemmin olen heitä kahta, Hannua ja Jaakkoa pitänyt melkein kaksosina. Heissä on jotain samaa luin Lukaksessa ja Lassissa. Lukas on vähän samantapainen kuin Hannu ja Lassi muistuttaa Jaakkoa. Laurissa näen paljon itseäni, varsinkin kun vertaan lapsuuttani hänen lapsuuteensa. Kaisu muistuttaa luonteeltaan jonkin verran sisartani Arjaa ja Isabellan ja Katjan nimet menee välillä sekaisin mielessäni. Mutta kaikilla kuitenkin ovat omat, ainutlaatuiset ominaisuutensa.
Minulla oli omat mustat vuoteni ennen avioeroa ja sen jälkeen, joista joskus ehkä kirjoitan enemmän, taloudellinen ahdinkoni oli musertava, mutta lasten olemassa olo oli elämän tarkoitusta antavaa ja antoi minulle voimaa mennä läpi "harmaa kiven".
Uudessa avioliitossa kohokohtia on ollut Isabellan syntymä, jossa jälleen sain olla mukana ensihetkestä lähtien. Se täytyy sanoa, että se ei koskaan ole muodostunut rutiiniksi, se on aina yhtä koskettava hetki kyynelineen.
Isän mukana olo synnytyksessä onkin eri tavalla sitouttava suhteessa lapseen. Onhan se myös sitouttava puolisoonkin nähdeen, kun näkee sen sankariteon, mihin nainen käy taistellessaan läpi synnytyksen eri vaiheet.
Kaksosten syntymä oli jotakin spesiaalia, kuin upea finaali synnytysten sarjassa ja siinä mukana ollen. Ikäeroa Lukakselle ja Lassille tuli 15 minuuttia ja oli se aika touhu, kun toisen sai pestyä, sai siirtyä seuraavaan. Siinä jo näki, että pojat oli erilaisia, eiväthän olleet edes identtisiä.
Mitä on isyys nyt, kun kaikilla on jo selkeä oma tahto ja aikuisilla lapsilla oma elämänpiiri?
Tietysti tuntuu hyvältä, että aikuiset lapseni ovat löytäneet oman paikkansa elämässä ja ihmissuhteensa. Kiistän sen, että se olisi velttoutta, etten ole ryhtynyt ohjailemaan "omien" lasteni elämää, se on minun valitsemani filosofia. Niinkuin Kahlil Gibran puhui lapsista:
"Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne. Sillä heillä on omat ajatuksensa."
Tämä lause oli aikoinaan makuuhuoneen kaapin ovessa ja sitä olen noudattanut.
maanantai 24. toukokuuta 2010
Adultan tarun loppu
Vanhana adultalaisena rintaani viiltää laatimani otsikko. Käytinhän parhaat miehuusvuoteni pieneltä osaltani Adultan rakentamiseen. Aloitin Adultassa vuonna 1974 huhtikuussa 24-vuotiaana. Silloin haettiin Järvenpään Ammatilliseen Kurssikeskukseen (JäAKK) sähkö- ja metallialan ammatinopettajia. Hain Sisäjohtoasentajien opettajaksi, minut valittiin 9 hakijan joukosta. Tilanne oli uskomaton ja samalla pelottava, loppujen lopuksi erittäin haastava. Aloitimme aivan alusta, tyhjät, entisen Kyrölänkenkä Oy:n vapauttamat salit odottivat rakentamista. Ensimmäisenä tehtävänä oli uuden, vahvemman sähköliittymän rakentaminen. Tilasimme uuden pääkeskuksen ja piti aloittaa liittymäkaapelin kaapeliojan kaivuu. Koska aloitimme tyhjästä, toin kotoani lapion ja rautakangen. Taisi joku toinenkin tuoda joitain työkaluja. Rikoimme lattian rautakangella ja kaivoimme n. 1 metrin syvän ojan läheiselle pylväsmuuntamolle. Eli siitä se alkoi.
"Toisella kädellä" valitsimme työvoimaviranomaisten kanssa työttömiä hakijoita oppilaiksi, monet oppilaistamme oli vanhempia kuin minä. Lyhyesti sanottuna aloitimme känsäisillä käsillä jalon opetustyön. Historiikin kirjoitan myöhemmin, totean tässä vain tietyt pääkohdat.
Tuon alun jälkeen vuodet mylläsivät oppilaitoksesta sen Suomen suurimman aikuiskoulutuskeskuksen. Välillä nimi Keski-Uudenmaan Aikuiskoulutuskeskus (KuAKK), tilojen puolesta alkoi paisuminen jo 1970-luvun lopulla eri toimipisteisiin Järvenpäässä, Tuusulaan ja Keravalle.
Kurssinimikkeitä kasvoi kuin sieniä sateella, oli näitä mainittuja asentajia, sisäjohto-, teollisuussähkö- ja sähkölaitosasentajia, metallipuolella levyseppähitsaajia, sorvaajia ja jyrsijöitä. Sähköpuoli laajeni kodinkonekorjaajiin, kylmälaite- ja öljypoltinasentajiin, tuli ravintolaosasto Hyrylän Kaiffariin ja pian alkoi eri teknisten alojen piirtäjien koulutus jne.
Jo ensimmäinen rehtori Eino Pohjasaari oli innokas koulutuskeskuksen kehittäjä, pääsimme mukaan Ammattikasvatushallituksen (AKH) ryhmään laatimaan valtakunnallista oppimateriaalia, jossa olinkin monta vuotta. Pedagoginen minimipätevyyskin tuli hankittua, joka poisti 10% palkan vähennyksen.
Sitten 1980-luvulla pääsin opiskelemaan työajalla tietotekniikkaa. Kursseja käytiin Vaasan AKK:ssa aina 2 viikkoa kerrallaan. Muutenkin voi sanoa, että kaikenlainen alan koulutus oli suotavaa ja siihen pääsi helposti. Pian olin CAD-suunnittelun ammattilainen ja niinpä vuonna 1990 minut pyydettiin CAD-maahantuojalle kouluttajaksi. Siellä viihdyin puolitoista vuotta, kunnes minut "ostettiin" takaisin jo nimen vaihtaneeseen Keski-Uudenmaan Aikuiskoulutus keskukseen. Ideoin paljon ja monet ideoistani toteutettiinkin.
Mittavin idea oli elokuvakoulutuksen käynnistäminen Tuusulan Anttilan tilalla Alexis-nimellä, joka myöhemmin muutettiina nimeksi aRTO, joka tuli sanoista adultan Radio- ja TV-Opisto. Rehtori Simo Susiluoto mainitsi vihkiäispuheessaan, että nimeen vaikutti myös idean isän etunimi, tämä tietysti tuntui mukavalta.
Adultahan paisui sitten hurjaa vauhtia. Seurasin sitä myös hallintotasolla ollen opettajakunnan edustajana Adultan hallituksessa. Adulta nimestä väännettiin kättä, oli monia ehdotuksia, mm. Edusco, mutta asia ratkesi eräässä illanistujaisissa, kun työvoimahallinnon edustaja sanoi, että "Eduscosta me emme osta mitään kursseja, mutta Adultasta voidaan ostaa."
Olin ehkä liian aktiivinen ja innokas ajamaan henkilökunnan asioita hallituksessa, kun minut 2001 keväällä lomautettiin. Ainakin siltä tuntui, että määräys tuli ylemmältä taholta.
Sain heti työtä, ensin Helsingin tekniikanalan opistosta Paavo Rönkön myötävaikutuksella. Sitten minut kutsuttiin Invaliidisäätiön ammattiopistoon vuoden sopimuksella. Seuraavan vuoden (2002) keväällä, Adultasta soitettiin, että pitäisi tulla takaisin. Kerroin, että minulla on sopimus, jonka haluaisin viedä loppuun. Tämä ei käynyt päinsä, joten irtisanouduin Adultasta. Minulle pidettiin läksiäiset, mutta johtohenkilöstö ei katsonut asiakseen olla läsnä, vaikka olin palvellut Adultaa yli 25 vuotta. Muuten se oli mukava tilaisuus, jossa pidettiin koskettavia puheita työtovereiden taholta.
Viihdyin kohtalaisen hyvin Keskuspuiston ammattiopistossa (Invalidisäätiö) ja toimeni päättyi keväällä 2005 ja jäin sairaslomalle ja sitä kautta eläkkeelle.
Olen seurannut huolestuneella mielnkiinnolla Adultan viimeisiä aikoja. Rehtori Simo Susiluotokin on jäänyt eläkkeelle ja uudeksi toimitusjohtajaksi valittii Leena Sairo. Adulta sairastui Susiluodon viimeisinä vuosina mammuttitautiin ja se paheni uuden toimitusjohtajan myötä vakutuksella.
Väärinkäytöksiä on varmaan tapahtunut ja niistä vastuun pitäisi kantaa johtohenkilöt.
Nyt vain kävi niin, että syyttömiä rankaistiin ja syyllisiä palkittiin kultaisilla kädenpuristuksilla.
Ihmettelen suuresti Opetushallituksen toimintaa ja ennen kaikkea opetustarkastajan työmoraalia. Tuntuu siltä, että Adulta ajettiin tahallaan nurin antamalla tilanteen jatkua vuosia aina vain löylyä lisäten. Olisi luullut, että tarkastajallakin olisivat hälytyskellot soineet, mutta tämä vain työnsi lisää rahaa, kunnes sitten katsottiin, että Adulta on valmis kaadettavaksi. Nythän puhutaan noin 5 vuoden jaksosta, jolta rahaa peritään yli 30 miljoonaa euroa.
Jos olisin opetustarkastajan esimies, potkut tulisi välittömästi.
Mutta takana on voimia, joista ei ääneen puhuta. Keuda on himoinnut Adultaa vuosia ja nyt se saakin hyvin tuottavat, kunnialliset koulutukset itselleen.
Tässä Adultan kaatamisessa ei paljon, tai ei ollenkaan ajateltu niitä opettajia, jotka ovat antaneet parhaat vuotensa Adultalle. Entisenä adultalaisena tiedän kuinka kokonaisvaltaista opettajien paneutuminen on työhönsä ollut, siinä on annettu illat ja viikonloput aina tarvittaessa eli jatkuvasti. Monet ovat viittä vaille eläkeiässä ja kuka heitä enää töihin ottaa, nyt kun niin vahvasti puhutaan nuorisotyöttömyydestä.
Adultan kaataminen oli älytöntä, ei siinä paljon veronmaksajia ajateltu. Adulta olisi velkojen kohtuullistamisella saanut eniten maksettua todellista velkaa. Ensinnäkin ei tuo kokonaisvelka noin iso ollut, joukosssa oli varmasti paljon oikein annettua koulutusta, jotkin niistä eivät täyttäneet muotoseikkoja eli paperit olivat puutteellisesti täytetty.
Toiseksi, valtio ja kunnat ovat saaneet suuren osan rahoistaan takaisin palkkojen tuloveroina. Väärinperustein maksetut rahat olisi pitänyt periä niiltä, jotka sitä ovat jakaneet ja vastaanottaneet (?).
Nyt rahat virtaavat asianajajien taskuun ja se ei ole pieni summa. Keneltä nyt peritään ja mitä saadaan? Yksityishenkilöt hakeutuvat velkasaneeraukseen ja sieltä saatava summa mitätön.
Väitän, että todelliset syyt liittyvät pahasuopaisuuteen ja kateuteen.
"Toisella kädellä" valitsimme työvoimaviranomaisten kanssa työttömiä hakijoita oppilaiksi, monet oppilaistamme oli vanhempia kuin minä. Lyhyesti sanottuna aloitimme känsäisillä käsillä jalon opetustyön. Historiikin kirjoitan myöhemmin, totean tässä vain tietyt pääkohdat.
Tuon alun jälkeen vuodet mylläsivät oppilaitoksesta sen Suomen suurimman aikuiskoulutuskeskuksen. Välillä nimi Keski-Uudenmaan Aikuiskoulutuskeskus (KuAKK), tilojen puolesta alkoi paisuminen jo 1970-luvun lopulla eri toimipisteisiin Järvenpäässä, Tuusulaan ja Keravalle.
Kurssinimikkeitä kasvoi kuin sieniä sateella, oli näitä mainittuja asentajia, sisäjohto-, teollisuussähkö- ja sähkölaitosasentajia, metallipuolella levyseppähitsaajia, sorvaajia ja jyrsijöitä. Sähköpuoli laajeni kodinkonekorjaajiin, kylmälaite- ja öljypoltinasentajiin, tuli ravintolaosasto Hyrylän Kaiffariin ja pian alkoi eri teknisten alojen piirtäjien koulutus jne.
Jo ensimmäinen rehtori Eino Pohjasaari oli innokas koulutuskeskuksen kehittäjä, pääsimme mukaan Ammattikasvatushallituksen (AKH) ryhmään laatimaan valtakunnallista oppimateriaalia, jossa olinkin monta vuotta. Pedagoginen minimipätevyyskin tuli hankittua, joka poisti 10% palkan vähennyksen.
Sitten 1980-luvulla pääsin opiskelemaan työajalla tietotekniikkaa. Kursseja käytiin Vaasan AKK:ssa aina 2 viikkoa kerrallaan. Muutenkin voi sanoa, että kaikenlainen alan koulutus oli suotavaa ja siihen pääsi helposti. Pian olin CAD-suunnittelun ammattilainen ja niinpä vuonna 1990 minut pyydettiin CAD-maahantuojalle kouluttajaksi. Siellä viihdyin puolitoista vuotta, kunnes minut "ostettiin" takaisin jo nimen vaihtaneeseen Keski-Uudenmaan Aikuiskoulutus keskukseen. Ideoin paljon ja monet ideoistani toteutettiinkin.
Mittavin idea oli elokuvakoulutuksen käynnistäminen Tuusulan Anttilan tilalla Alexis-nimellä, joka myöhemmin muutettiina nimeksi aRTO, joka tuli sanoista adultan Radio- ja TV-Opisto. Rehtori Simo Susiluoto mainitsi vihkiäispuheessaan, että nimeen vaikutti myös idean isän etunimi, tämä tietysti tuntui mukavalta.
Adultahan paisui sitten hurjaa vauhtia. Seurasin sitä myös hallintotasolla ollen opettajakunnan edustajana Adultan hallituksessa. Adulta nimestä väännettiin kättä, oli monia ehdotuksia, mm. Edusco, mutta asia ratkesi eräässä illanistujaisissa, kun työvoimahallinnon edustaja sanoi, että "Eduscosta me emme osta mitään kursseja, mutta Adultasta voidaan ostaa."
Olin ehkä liian aktiivinen ja innokas ajamaan henkilökunnan asioita hallituksessa, kun minut 2001 keväällä lomautettiin. Ainakin siltä tuntui, että määräys tuli ylemmältä taholta.
Sain heti työtä, ensin Helsingin tekniikanalan opistosta Paavo Rönkön myötävaikutuksella. Sitten minut kutsuttiin Invaliidisäätiön ammattiopistoon vuoden sopimuksella. Seuraavan vuoden (2002) keväällä, Adultasta soitettiin, että pitäisi tulla takaisin. Kerroin, että minulla on sopimus, jonka haluaisin viedä loppuun. Tämä ei käynyt päinsä, joten irtisanouduin Adultasta. Minulle pidettiin läksiäiset, mutta johtohenkilöstö ei katsonut asiakseen olla läsnä, vaikka olin palvellut Adultaa yli 25 vuotta. Muuten se oli mukava tilaisuus, jossa pidettiin koskettavia puheita työtovereiden taholta.
Viihdyin kohtalaisen hyvin Keskuspuiston ammattiopistossa (Invalidisäätiö) ja toimeni päättyi keväällä 2005 ja jäin sairaslomalle ja sitä kautta eläkkeelle.
Olen seurannut huolestuneella mielnkiinnolla Adultan viimeisiä aikoja. Rehtori Simo Susiluotokin on jäänyt eläkkeelle ja uudeksi toimitusjohtajaksi valittii Leena Sairo. Adulta sairastui Susiluodon viimeisinä vuosina mammuttitautiin ja se paheni uuden toimitusjohtajan myötä vakutuksella.
Väärinkäytöksiä on varmaan tapahtunut ja niistä vastuun pitäisi kantaa johtohenkilöt.
Nyt vain kävi niin, että syyttömiä rankaistiin ja syyllisiä palkittiin kultaisilla kädenpuristuksilla.
Ihmettelen suuresti Opetushallituksen toimintaa ja ennen kaikkea opetustarkastajan työmoraalia. Tuntuu siltä, että Adulta ajettiin tahallaan nurin antamalla tilanteen jatkua vuosia aina vain löylyä lisäten. Olisi luullut, että tarkastajallakin olisivat hälytyskellot soineet, mutta tämä vain työnsi lisää rahaa, kunnes sitten katsottiin, että Adulta on valmis kaadettavaksi. Nythän puhutaan noin 5 vuoden jaksosta, jolta rahaa peritään yli 30 miljoonaa euroa.
Jos olisin opetustarkastajan esimies, potkut tulisi välittömästi.
Mutta takana on voimia, joista ei ääneen puhuta. Keuda on himoinnut Adultaa vuosia ja nyt se saakin hyvin tuottavat, kunnialliset koulutukset itselleen.
Tässä Adultan kaatamisessa ei paljon, tai ei ollenkaan ajateltu niitä opettajia, jotka ovat antaneet parhaat vuotensa Adultalle. Entisenä adultalaisena tiedän kuinka kokonaisvaltaista opettajien paneutuminen on työhönsä ollut, siinä on annettu illat ja viikonloput aina tarvittaessa eli jatkuvasti. Monet ovat viittä vaille eläkeiässä ja kuka heitä enää töihin ottaa, nyt kun niin vahvasti puhutaan nuorisotyöttömyydestä.
Adultan kaataminen oli älytöntä, ei siinä paljon veronmaksajia ajateltu. Adulta olisi velkojen kohtuullistamisella saanut eniten maksettua todellista velkaa. Ensinnäkin ei tuo kokonaisvelka noin iso ollut, joukosssa oli varmasti paljon oikein annettua koulutusta, jotkin niistä eivät täyttäneet muotoseikkoja eli paperit olivat puutteellisesti täytetty.
Toiseksi, valtio ja kunnat ovat saaneet suuren osan rahoistaan takaisin palkkojen tuloveroina. Väärinperustein maksetut rahat olisi pitänyt periä niiltä, jotka sitä ovat jakaneet ja vastaanottaneet (?).
Nyt rahat virtaavat asianajajien taskuun ja se ei ole pieni summa. Keneltä nyt peritään ja mitä saadaan? Yksityishenkilöt hakeutuvat velkasaneeraukseen ja sieltä saatava summa mitätön.
Väitän, että todelliset syyt liittyvät pahasuopaisuuteen ja kateuteen.
lauantai 22. toukokuuta 2010
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan
Tämä bloggaaminen tapahtui eräänä lauantai-iltana klo 22:n jälkeen sateisena päivänä pitkän hellejakson jälkeen toukokuussa 2010. Kaiketi sateinen sää on luvallinen syy istua tietokoneen ääressä näppäilemässä.
Otsikko teksti taas johtuu siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa. Perustelen tätä sillä, että mennyttä aikaa ei saa takaisin. Kuten eräs sanonta kuuluu:"Maahan kaatunutta maitoa on turha itkeä."
Niin, muistelmat, ne jää monilta tekemättä. Se on kuitenkin sitä tärkeintä pääomaa, jota kuka tahansa voi perillisilleen jättää, kaikki muu on katoavaista. Voisiko sitä sanoa "hiljaiseksi tiedoksi"?
Ihan tähän alkuun tuorein hajamiete. Olin tuossa äsken vaimon kanssa illallisella ja juttu siinä kiersi asiasta kolmanteen ja tuli puhetta mm. entisestä työtoveristani Adulta Oy:n ajoilta, muisto tosin on niin vanha, että Adultan nimi oli tuolloin Järvenpään Ammatillinen Kurssikeskus eli JäAKK. Työtoverini nimi oli Eero Halme, jonka tehtäväkenttänä oli sähköasentajien teorian ja työnopetus. Eerolla oli sellainen "periaate", että aina täytyy luvata ja paras tapa on luvata "huomenna". No, asiasta ja Eerosta voisi kertoa värikkäitä tarinoita, mutta jätän ne tuonnemaksi. Totean vain että "huomenna"-periaatteesta koitui vaikeuksia Eerolle itselleen, meille työtovereille ja asiakkaille. Eeron lahjakkuuksiin paremmin sopi teatterityö, jonne hän sitten siirtyikin.
Syy miksi kerron hänestä nyt, on se, että suoritin Googlessa haun hänen nimellään ja löysinkin pari mainitsemisen arvoista juttua. Eero on saanut suurta tunnustusta maaseututeatterin pyörittämisestä puuhamiehenä ja ohjaajana. Kävipä hän 1990-luvulla Väinö Linnan luona neuvottelemassa Täällä Pohjantähden alla-näytelmän esittämisestä teatterissaan, johon Väinö Linna suostuikin. Valitettavasti Linna menehtyi ennen ensi-iltaa.
Toinen asia onkin sitten vielä dramaattisempi. Eero on poistunut elävien kirjoista vuonna 2000, kuoli kotonaan sydänkohtaukseen 53-vuotiaana. Rauha Eeron muistolle.
Tästä on hyvä jatkaa. Eli jos jotakin jäi Eerolle sanomatta, nyt sitä ei enää kannata pähkäillä, meillä on vain nyt-hetki ja siitä vähän eteenpäin. Mutta edellä olevasta pitää vetää se johtopäätös, että jos koet tarvetta sanoa jollekin jotain tärkeää ja/tai kaunista tee se nyt.
Otsikko teksti taas johtuu siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa. Perustelen tätä sillä, että mennyttä aikaa ei saa takaisin. Kuten eräs sanonta kuuluu:"Maahan kaatunutta maitoa on turha itkeä."
Niin, muistelmat, ne jää monilta tekemättä. Se on kuitenkin sitä tärkeintä pääomaa, jota kuka tahansa voi perillisilleen jättää, kaikki muu on katoavaista. Voisiko sitä sanoa "hiljaiseksi tiedoksi"?
Ihan tähän alkuun tuorein hajamiete. Olin tuossa äsken vaimon kanssa illallisella ja juttu siinä kiersi asiasta kolmanteen ja tuli puhetta mm. entisestä työtoveristani Adulta Oy:n ajoilta, muisto tosin on niin vanha, että Adultan nimi oli tuolloin Järvenpään Ammatillinen Kurssikeskus eli JäAKK. Työtoverini nimi oli Eero Halme, jonka tehtäväkenttänä oli sähköasentajien teorian ja työnopetus. Eerolla oli sellainen "periaate", että aina täytyy luvata ja paras tapa on luvata "huomenna". No, asiasta ja Eerosta voisi kertoa värikkäitä tarinoita, mutta jätän ne tuonnemaksi. Totean vain että "huomenna"-periaatteesta koitui vaikeuksia Eerolle itselleen, meille työtovereille ja asiakkaille. Eeron lahjakkuuksiin paremmin sopi teatterityö, jonne hän sitten siirtyikin.
Syy miksi kerron hänestä nyt, on se, että suoritin Googlessa haun hänen nimellään ja löysinkin pari mainitsemisen arvoista juttua. Eero on saanut suurta tunnustusta maaseututeatterin pyörittämisestä puuhamiehenä ja ohjaajana. Kävipä hän 1990-luvulla Väinö Linnan luona neuvottelemassa Täällä Pohjantähden alla-näytelmän esittämisestä teatterissaan, johon Väinö Linna suostuikin. Valitettavasti Linna menehtyi ennen ensi-iltaa.
Toinen asia onkin sitten vielä dramaattisempi. Eero on poistunut elävien kirjoista vuonna 2000, kuoli kotonaan sydänkohtaukseen 53-vuotiaana. Rauha Eeron muistolle.
Tästä on hyvä jatkaa. Eli jos jotakin jäi Eerolle sanomatta, nyt sitä ei enää kannata pähkäillä, meillä on vain nyt-hetki ja siitä vähän eteenpäin. Mutta edellä olevasta pitää vetää se johtopäätös, että jos koet tarvetta sanoa jollekin jotain tärkeää ja/tai kaunista tee se nyt.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
